Hei kaikki!
Olen Heidi, päälle kolmekymppinen poniharrastaja. Olen tehnyt nämä perheenjäsenistäni kertovat sivut, joten olisi parasta, että esittelen myös itseni. Sivuja olen pitänyt lähinnä ystäviäni ja tuttaviani ajatellen, mutta ehkä täällä sivuilla käy muitakin jotka eivät minua tunne ja haluavat kuitenkin tietää minkälainen ihminen näiden takana on.
Asun Orimattilassa yhdessä avomieheni Peten kanssa, ostimme vuonna 2003 tämän pikkuruisen tilan ja asetuimme aloillemme maaseudun rauhaan. Se rauha on todella tarpeen, koska töissä käyn Helsingissä, vilkkaassa ja meluisassa Helsingissä jossa it-alan stressaava työ verottaa jaksamista.
Olen harrastanut hevosia vuodesta 1984 alkaen.
Aloitin ratsastuksen Tapiolan ratsastuskoulussa Espoossa, siellä rakkain ratsu oli kimo risteytysponi Kvick.
Kun muutimme Järvenpäähän, aloin ratsastamaan Järvenpään ratsastusseuralla. En kuitenkaan koskaan ole viihtynyt suurilla ratsastuskouluilla, joten aika nopeasti siirryin hoitamaan ravihevosia ja aloin liikkumaan ravipiireissä. Niiltä ajoilta on paljon ihania muistoja ja edelleen on ikävä monia todella hienoja hevosia. Ja jäi niiltä ajoilta tuo ajoharrastuskin, tosin raviajokit muuttuivat myöhemmin valjakkoajokeiksi.
Kuten yleensä käy, niin aikuinenhan minustakin sitten jossain välissä tuli (ainakin papereiden mukaan) ja muutin pois kotoa. Hoitohevoset jäivät kymmenien kilometrien päähän ja näitä muistelin enimmäkseen kuvien ääressä istumalla (kävin tietenkin niitä moikkaamassakin).
Mutta en minä ilman hevosia osannut olla ja oman ostaminen tuli nopeasti ajankohtaiseksi.
Kamma ja minä
Akusti, Ropina ja minä
Ensimmäinen oma ponini oli iki-ihana rautias shetlanninponiori Ruskelan Tuisku. Tuisku oli todellinen ponipersoona jonka kanssa oli mukava puuhastella. Vähän orimainen ja pöllö, mutta niin rakastettava halinalle!
Tuiskun kanssa yhteiselo loppui ikävien työongelmien takia, mutta tuo ihana poni pääsi parhaaseen mahdolliseen kotiin jossa se vielä vuosienkin jälkeen edelleen asuu. Olen minä sitä takaisin yrittänyt ostaa monet kerrat, mutta sitä rakastetaan niin paljon, että ei se taida ikinä olla myynnissä. Ja hyvä se niin on, ei ole koskaan tarvinnut murehtia sen elämää, sillä on kaikki todella hyvin!
Tuisku
Hessu opetti minulle paljon ja sen kanssa taidot joutuivat monesti koetukselle. Hessu oli yksi kilteimpiä tuntemiani hevosia, mutta ravihevosen menneisyys paistoi siitä kilometrien päähän; se oli kuuma, herkkä ja kunto ei siltä kesken loppunut.
Hessusta aika jätti kolmen yhteisen vuoden jälkeen sen pahan sairastumisen jälkeen (sillä oli todella vaikea valkuaisallergia joka aiheutti paljon lisäongelmia, lääkäri suositteli lopulta monien hoitoyritysten jälkeen sille ikiuneen nukahtamista).
Hessun kanssa ajolenkillä joskus vuonna 2000 tms.
Sulo oli elämäni hevonen, sellainen johon törmää vain kerran elämässään. Se oli vaarallinen, mutta upea pakkaus.
Tutustuin Sulon ansiosta luonnolliseen hevostaitoon Minna Lindströmin opastuksella, opettelin lukemaan hevosia, ymmärsin niiden luonnolliset tarpeet, opin korjaamaan syitä seurauksien sijaan ja opin ihan erilaisen elämän myös tallin ulkopuolella.
Sulo todella avasi silmäni.
Sulo ei alusta alkaenkaan ollut terve, ei henkisesti eikä fyysisesti. Sen takajaloissa oli nivelrikko joka varsinkin talvisin aiheutti kipua.
Maaliskuussa 2008 tein päätöksen puolen vuoden mietinnän jälkeen ja tuo valkoinen satuhevonen laukkasi taivaslaitumille Hessun seuraksi. Kuusi vuotta yhteistä aikaa ei unohdu ikinä.
Sulo laitumella kesällä 2007
Se ei ollut aluksi kovinkaan kiva käsitellä; se uhkaili, oli ihmisistä epävarma ja ratsuna aika haasteellinen. Kentällä hommat vielä sujuivat, mutta maastoon sitä ei saanut millään. Se keuli, peruutteli ojiin, lähti käsistä ja keksi kaikki temput ettei pihalta olisi lähdetty.
Ajan kanssa hitaasti siitä kuitenkin tuli mitä hellyttävin poika, persoonallinen ja kiltti. Eikä se enää lopulta niin vaikea ratsukaan ollut, sen selässä oli mukavaa.
Alusta lähtien sillä kuitenkin oli paljon ongelmia jaloissa, niitä yritin kaikilla tavoin saada hoidettua, mutta lopulta yli kolmen vuoden yrittämisen jälkeen oli pakko todeta, että mikään ei auttanut. Kun sen neljästä jalasta kolme reagoi voimakkaasti eläinlääkärin tutkimuksiin, oli pakko todeta että se oli siinä. 6.7.2011 aamulla itkin taas koko vuoden edestä kun talutin rakkaan poikani ulos trailerista ja se nukutettiin ikiuneen. Lepää rauhassa rakas pilkkupoikani! Oli ihana tuntea sinut!
Appis syksyllä 2010
Nykyään minulla on neljä kaviokasta; Akusti, Ropina, Kamma ja Eltsu. Tuossa järjestyksessä ne saapuivat elämääni.
Toivon, että saan pitää heistä jokaisen luonani mahdollisimman pitkään.
Näistä kavereista en tässä enempää kirjoita, koska sivuilta löytyy niin paljon juttua ja kuvia.
Käsittelen ponejani ja hevostani luonnollisen hevostaidon oppien mukaisesti ja minulle on kunnia-asia se, että ne toimivat, ovat luotettavia ja elämäänsä tyytyväisiä.
Sellaisia ne mielestäni ovatkin; niitä ei tarvitse pelätä ja niihin voi luottaa.
Koen tuntevani varsinkin ponit läpikotaisin. Ja mitä enemmän niihin tutustuu, niin sen kovemmin niihin rakastuu.
Ropina päiväunilla sylissäni