Tammikuu- pakkasta, lunta, kovaa tuulta ja suoranaista myrskyäkin. Onneksi sentään listalta löytyy tuo valkoinen hötömuotoinen vesi jota lumeksi kutsutaan, koska vasta se saa ajankohdan tuntumaan niin ihanan talviselta. Ponit ovat olleet ihan täynnä pursuavaa energiaa, jopa Sulo on ladattu niin täyteen räjähtävää voimaa, että on sitä on ollut vaikea uskoa!
Sulon tammikuun teeman voisi tiivistää sanaan "dynamiitti". Siitä on tullut taas se hölmön pörhäkkä villihevonen mitä se oli viisi vuotta sitten. Juoksuttaessa se kiskoo itsensä irti ja painelee pitkin pihoja liina perässään lepattaen, taluttaessa se keulii korvat hörössä. Tuntuu kuin se ei hillitsisi sisällä pulppuavaa energiaa, vaan vähän anteeksipyydellenkin välillä se joutuu antamaan itselleen periksi ja heittäytymään hulluksi! Sitten hetken riehuttuaan se palaa taas tälle planeetalle "hei, mähän olen se jalkavammainen eläkeläinen", huokaisee syvään, antautuu kiinni ja on taas sitten niin kiltti, että voi melkein nähdä sädekehän sen pään yläpuolella ja kuulla harpun sulosoinnut. Tammikuussahan meidän yhteistä aikaa tuli 5 vuotta täyteen. Ääneen sanottuna se kuulostaa niin lyheltä ajalta, mutta tuntuu kuin olisimme olleet yhdessä koko elämän! Naureskeltiin mieheni kanssa eräänä päivänä kun muisteltiin minun ja Sulon alkuaikoja. Joku silloin tarjosi minulle Sulosta 3000 euroa ja en myynyt (ei iso raha, mutta enemmän kuin siitä maksoin). Muistelin mustelmia, itkuja, hampaiden kiristelyitä, unettomia öitä ja sanoin, että olisi kannattanut myydä. Mutta sitten tuli välittömästi huono omatunto ja korjasin, että oikeasti Sulo ei lähtisi 30 000 eurollakaan meiltä. Niin rakas se höppänä sekopää on! Ilman Suloa en tiedä missä olisin, mutta sen uskon, että en koskaan olisi opetellut tuntemaan hevosten sielunelämää ja luultavasti vieläkin hakisin ratkaisuja ongelmiin ihan muualta mistä nyt.
Kamma on viettänyt pienoista lepolomaa tammikuussa. Sen koulutus etenee hitaasti, mutta varmasti. Taitavinkaan koulutus ei saa edistystä aikaan ilman lepoa ja sulatteluaikaa. Kamma varsinkin tarvitsee paljon omaa aikaa ihan siihen, että se miettii ja järjestelee asioita pienessä päässään. Vaikka se on hyvin älykäs pikkutamma, niin se ei suostu yhteistyöhön missään mitä se ei ymmärrä. Vaikeammista asioista sille pitää ensin opettaa asiat, sitten antaa sen hetken miettiä, muistuttaa asioista, miettiä ja sen jälkeen se osaa sen.
Akusti on myös päässyt aika helpolla tammikuun ajan. Se on ollut Tarun ratsuna ja pari kertaa Tiian alla; kentällä ja maastossa. Itse olen Aksun kanssa tehnyt lh-harjoituksia, ihan vain itselleni todisteeksi, että kyllä me vielä osaamme vaikka ikää tulee ja ulkomuoto kärsii maan vetovoimasta...omistajan ainakin... Akusti on todella herkkä lukemaan kehonkieltä, sen kanssa on ilo työskennellä. Kukaan poneista ei ole niin herkkä kuin Akusti. Tuntuu välillä, että se on ihan yliluonnollinen. Ja kun leijun harjoituksissa euforisessa olotilassa, niin sitten tuo ihanainen poni lähteekin kesken upeimman liitoravin ihan yllättäen pukkilaukkaa, teiskauttaa hurjia loikkia lumi pöllyten, pysähtyy ja kääntyy katsomaan minua ja sanoo ihan selvästi, että "heeei, herätyyyys mamma!" Silloin kun kaikki menee huonosti ja on paha mieli, niin parasta lääkettä on ottaa Akusti liinan päähän ja lähteä harjoittelemaan.
Ropina...huh, mistähän sitä aloittaisi. Päätin yksi kaunis tammikuun päivä, että siitä tulee kuin tuleekin valjakkoponi. Haaveideni elävä ja pörröturkkinen toteuma! Ilmoittauduin valjakkoleirille sen kanssa Hessi-tallille ja metsästin meille valjakkotuomarin valmentamaan ja opettamaan lajin hienouksia ennen leiriä. Helmikuusta alkaen Ropina on sitten virallisesti minun pieni karvainen valjakkoponini! Olen sen kanssa harjoitellut valjakkoajoa kentällä ja neiti menee niin hyvin, että ei uskoisikaan. Se ravaa vaikka halkaisijaltaan 5 metrin kokoisella voltilla kärryt perässään, pujottelee estetolppien kapeista väleistä tarkasti ja on niin tottelevainen! Missä välissä joku kerkesi vaihtaa sen pienen niskoittelevan pukkimasiinan tähän hienoon (joskin järjettömän karvaiseen) valjakkoponiin? Kiitos vaihdosta! Ropinalla alkaa kunnonkohotus, että se jaksaa sitten työskennellä. Ei pieni tynnyrimahainen karvatuppo pitkälle jaksa täti kärryillään jos kunto on nolla. Ja sitten pitäisikin hankkia oikeat valjakkovaljaat...ja siistit harjoituskärryt...ja minimini-kokoiset ajokuolaimet...ja rahaa tietenkin ensin pitäisi hankkia jostain =) Mutta lisää hehkutusta vielä ihan loppuun, yhteenvetona! Olen taas niin ylitsepursuavan onnellinen ikiomasta valjakkoponistani ja kaikista muistakin karvanopista!