Perjantai 19.9. Lähdin töistä vähän aiemmin jotta kerkeäisin harjata Akustin ja pakata loput varusteet. Tietenkin ponin oli pitänyt piehtaroida mahdollisimman likaisessa kohdassa, joten harjaukseen jäänyt muutama minuutti ei riittänyt saamaan läheskään valkoista ponia. Mutta sillä oli lähdettävä mitä oli. Perillä oltiin hyvissä ajoin. Ponin vein sille varattuun tarhaan ja omat tavarat leiriläisten tiloihin. Sain flunssaan ja mahdolliseen kuorsaamisen vedoten oman yksityishuoneen =D En häirinnyt niiskuttamisella sitten niin paljoa muiden yörauhaa. Leirin avainsana tuntui olevan achenbach, sen teorialla lähdettiin liikkeelle. Achenbach on valjakon ajamisessa käytetty ohjasote, pätevä, mutta hiukan hankala ainakin aluksi. Oli vaikea pitää ohjia sillä tavoin, paljon ajamista varmasti vaatii ennen kun käsi tottuu. Heti sai myös huomata, että omat mukavat kumiohjat olivat ihan liian löysät tuolle ohjasotteelle, joten kunnon paksujen nahkaohjien ostaminen tulee eteen jossain vaiheessa. Onhan kotona toki nippu mustia nahkaohjia, mutta ei me Aksun kanssa varmaan hautajaisiin olla lähdössä...joten ruskeat pitäisi löytää. Perjantaina ajotunti oli ohjasajoa achenbachilla. Aksu meni minne tahtoi, miten tahtoi ja täti käpsytteli perässä tuskanhikea valuen. Kaikista vaikeuksista huolimatta heti huomasi sen, että kädet pysyivät vakaana. Ja tuo ohjasote mahdollisti yhdellä kädellä ajamisen ja se vakautti entisestään menoa. Lauantai 20.9. Todella hyvin nukutun yön jälkeen heräsin kylmään aamuun. Ulkona oli ollut pakkasta ja maa oli jäässä. Näin yöllä unta, että ajoin Aksulla autotiellä käyttäen achenbachia. Ja ohjien pitäminen oli ihan luonnollisen tuntuista ja Aksu kulki hyvin. Aikamoista unta se kyllä olikin, sen huomasin heti ensimmäisellä tunnilla. Aksun kanssa olen köpsytellyt kotosalla aika laiskaa vauhtia ja nyt Sari kehotti lisäämään vauhtia huomattavasti. Aksua sai kokoajan pyytää eteenpäin ja se hyytyi muutaman askeleen välein siihen lupsakan leppoisaan tahtiinsa. Ja sitten taas pyydettiin vauhtia. Ohjauskin tuntui vielä todella vaikealta, tuntui että pyynnöistä 50% meni perille ja 50% hukkui jonnekin matkalle. Ja koko ajotouhu varmaan näytti ihan alkeistason suoritukselta. Siinä ajamisen aikana achenbach alkoi kuitenkin vähän mennä jakeluun myös kuskille ja vasemmalle vino ponikin alkoi ajoittain suoristumaan. Lopputunnista meni hetkittäin jo melkein kohtuullisen näköisesti. Sen kuitenkin sai huomata, että käsi väsyi uudessa otteessa nopeasti. Mutta valituksista päätellen en onneksi ollut ainoa. Iltapäivän tunnilla paneuduttiin Akustin vinouteen ja pääsin Minnan oppiin pyöröaitaukseen. LH-touhut on meille tuttua puuhaa ja oli todella ihana päästä Aksun kanssa hyväpohjaiseen pyöröaitaukseen työskentelemään. Aksu meni todella hienosti ja kyllä se oikea laukkakin löytyi kun Minnakin sitä hetken aikaa kaiveli. Aksuhan tarjoaa aina vasenta laukkaa kun siltä pyytää laukkaa suoralla. Ja myös oikeassa kierroksessa se tarjoaa helposti vasenta laukkaa. Se on ihan nuoresta lähtien ollut vino vasemmalle ja tätä on yritetty korjata eri keinoin. Nyt alan panostamaan tähän vielä astetta enemmän ja kokeilen löytää sen liikkeisiin rentouden ja suoruuden oikean laukan voimalla. Illalla uni tuli nopeasti, ei tarvinnut kun painaa pää tyynylle niin taas levottomat achenbach-unet hiipivät mieleen. Sunnuntai 21.9. Sunnuntai valkeni kauniin aurinkoisena päivänä. Sillon keksin kaivaa kamerankin esille. Sari oli ollut kiltti ja antanut nälkäiselle pojalle aamuheinät. Kun pääsin pihalle, niin siellä tähtisilmä jo mussutti heiniään tyytyväisenä. Sunnuntain tunnilla ajettiin tarkkuusrataa. Vähän epäilytti, että miten se mahtaa mennä, kun se achenbach tuntui tekevän minusta lähes aloittelijan. Kun edellinen hevonen lähti tunnille, menin valjastamaan Akustia. Ei tarvitsisi sitten pitää turhaa kiirettä jos poni olisi piehtaroinut likaisessa kohdassa. Onneksi poni oli puhdas, joten valjastus sujui nopeasti ja olin valmis jopa etuajassa. Odottelin Akustin kanssa kentän laidalla ja katselin upean friisiläisen menoa. Sain seisoskelun aikana muilta leiriläisiltä kullanarvoisia vinkkejä vetokartun kiinnittämiseen kärryihin, homman saa sittenkin hoidettua ilman hitsaamista. Tässä se nähdään taas asiantuntijoiden ja amatöörien ero. Kun meidän tunnin vuoro tuli, niin Akusti oli tuttuun tapaansa leppoisan lupsakka. Ei se laiska ole, lähtee kyllä heti ensimmäisestä pyynnöstä liikkeelle, mutta vauhti on aikamoisen hidasta. Mutta odotuksista huolimatta se liikkuikin eteenpäin jo paremmalla tempolla kuin lauantaina ja yllätys; ohjasotteetkaan eivät tuntuneet enää niin oudoilta. Kun alkutunnin jaksoi korjata jokaista hidastumista, niin poni alkoi jo liikkumaan huomattavasti paremmin. Ja sille tuli hiki nopeammin kuin tavallisesti. Sarin tekemä tarkkuusrata oli tosi tiukka, esteille sai tulla tarkalla radalla ja suoraan, muuten kyllä pallot lenteli. Esteitä kavennettiin reippaasti meidän kapeammille vaunuille. Mutta Akusti oli hyvin hereillä ja äärettömän herkkä ajettava, jopa loppuradan keskiympyrän pystyin ottamaan laukalla kun poni oli avuilla ja kuuliainen. Saatiin Aksun kanssa kehuja ja ne lämmittivät paljon. Ehkä me vielä joskus kehdataan lähteä ihan kisakentällekin. Nyt jo muisti pätkii, mutta rata taisi olla tuollainen: K aloitus B keskiympyrä B kiemuraura K-M läviställe E keskiympyrä A täyskaarto E loppu (En ole unohtanut koulukentän kirjaimia, mutta valjakossa ne menee vähän erilailla kun normaalisti) Loppuunvetona voisi sanoa, että tästä taas mennään eteenpäin isoin askelin! Olen aina sitä mieltä, että edistyäkseen tarvitsee aina välillä ulkopuolisen sanomaan mitä tekee hassusti ja missä voisi parantaa. Omille virheilleen tulee ajanmyötä sokeaksi. Kiitos ihanasta leiristä kaikille leirillä olleille!